Alkaa jostakin ja johtaa johonkin

Miten tähän tultiin?  Mitähän tuolla mäennyppylän takana on?  Onko horisontin takana jotain toisenlaista?  On hauska maalata itse keksittyjä maisemia sen kummempia ajattelematta, ja katsella kuinka maalauksissa kuljeskellaan seikkailusta toiseen.  Minä omistan kaikki nämä maat ja mannut horisonttiin saakka, ja ylikin.  Omistan kaiken mitä keksin maalata. 

Suosikki-ismini maalauksessa, ja miksei muutenkin, on Aku Ankasta tuttu höpsismi, jossa kaikki päätökset tehdään heittämällä kolikkoa: ”Jos elämä sua kuin tuuli vie, anna höpsismin näyttää tie”.  Kolikkoakaan ei höpsistillä ole pakko olla, päätöksiä voi tehdä ihan vain fiiliksellä.  Minulle sopiva tapa maalata on aloittaa jostakin sattumanvaraisesta asiasta ja antaa työskentelyn johtaa omia teitään johonkin.  Värejä valitsen spontaanien mielitekojen mukaan niin kuin marmeladeja rasiasta.  Maalaan väripinta kerrallaan, kunnes valkoinen pohja on maalattu peittoon.  Sitten totean, että olen maalannut itseni ryteikköön.  Tästä alkaa pitkä järjestelyvaihe, joka voi kestää viikkoja tai kuukausia.  Jatkan maalauksen työstämistä, näytti se miten epätoivoiselta tahansa.  Umpisolmu kyllä aukeaa, ainakin useimmiten, kun kokeilee kaikki mahdolliset kikat.  Mitään teorioita ei saa käyttää, eikä saa ruveta tarkoittamaan maalauksella jotakin, paitsi jos on ihan pakko.  Varastaa saa niin paljon kuin haluaa.  

Minulta kysytään, tuleeko ensin nimi vai maalaus.  Hyviä nimiä voi löytää vain, jos jättää nimien keksimisen viime tinkaan.  Tiedän, että on olemassa joku, kenties höpsismin kehittäjä professori Hupelo, jonka virkana on järjestää sopivia teosten ja näyttelyiden nimiä sattumanvaraisten kirjojen sattumanvaraisille sivuille.  Höpsistinä tiedän, että kaikkein sattumanvaraisin antaa aina varmimmin vastauksen kaikkiin kysymyksiin.  Vastaus on joskus oikea, joskus väärä, tai mitä sattuu, ja ne kaikki vastaukset ovat minun maalausteni kyseessä ollessa ihan käypiä.