Tampereen Taiteilijaseura 100 v.
20.9. – 13.10.2020
Tampereen Taiteilijaseuran satavuotisjuhlavuoden jokaisen gallerianäyttelyn on juryttänyt kahdesta Tampereen Taiteilijaseuran jäsenestä koostuva jury. Taidekeskus Mältinrannan näyttelyn taiteilijavalinnoista ja ripustussuunnittelusta vastaavat kuvataiteilijat Jan Anderzén ja Lars Holmström.
Taidekeskus Mältinrannan näyttelyssä on teoksia seuraavilta taiteilijoilta: Anna Alapuro, Sebastian Boulter, Janne Hokkanen, Emmi Kallio, Henriikka Kontimo, Matti Kuronen, Katri Mononen, Hanna Oinonen, Paananen&Ulvila, Erno Peltonen, Marja Pirilä, Kirsi Porrassalmi, Minna Soraluoma ja Ilkka Virtanen.
Taiteilijoita pääsee tapaamaan teostensa ääressä useassa TAITEILIJATAPAAMISESSA. Ensimmäinen järjestetään näyttelyn ensimmäisenä päivänä, perjantaina 18.9. klo 14-18, jolloin paikalla on useita näyttelyn taiteilijoita. Seuraava on sunnuntaina 27.9. klo 14-15, jolloin paikalla ovat kuvataiteilijat Katri Mononen, Hanna Oinonen ja Matti Kuronen. Viimeinen on keskiviikkona 7.10. klo 17-18, jolloin paikalla ovat kuvataiteilijat Anna Alapuro ja Emmi Kallio. Tervetuloa näihin tapaamisiin!
Anna Alapuron Askeleet-teossarjasta: Olen työskennellyt Himalaja-aiheisten töiden parissa vuoden verran, ja sama aihepiiri jatkuu näyttelyn Askeleet-teossarjassa. Rinnastan kuvia erilaisista asioista ja paikoista. Katson samoin silmin kuin kaikkialla, en arvota tai etsi erikoisuuksia. Yllätyn tai tulen kosketetuksi. Erilaiset asiat rinnastuvat teoskokonaisuudessa ja antavat katsojalle mahdollisuuden nähdä omalla tavallaan.
Sebastian Boulter: Ateenassa virtaava Ilissós-joen puolijumala Ilissós oli Feidiaan kuvaama veistos Akropolin Parthenonin Läntisessä pedimentissä äärimmäisenä vasemmalla. Joen rannalla on ollut uhrialttari puolijumalalle. Sokrates ja Faidros keskustelivat sielun ja rakkauden filosofiasta Ilissós-joen rannalla. Ateenalaiset saivat juomavetensä tuosta joesta joskus kauan aikaa sitten.
Nykyään joki virtaa sadekausina seitsemän kilometrin matkan maan alla. Kuivalla kaudella heinäkuussa 2018 Sebastian Boulter käveli tunnelin päästä päähän ja tutki maanalaista jokimaisemaa taskulampun valossa. Hiilipiirustukset ovat nykytulkintoja suositusta jokimaisemasta kuvataiteen historiasta varsinkin 1800-luvun romanttiselta kaudelta.
Janne Hokkanen toteuttaa juhlanäyttelyyn kaksi uutta isohkoa reliefimäistä sekatekniikka maalausta, joissa hän käsittelee muinaisten eläimien elämää kantaaottavasti nykyhetkeen verraten.
Emmi Kallio: Puutarhan kätköissä suoritetaan salaisia rituaaleja. Kukkia ja sidontaa paljastaa, mitä lehvien alla todella tapahtuukaan ja Ruukkualttari on valmis ottamaan vastaan uhrauksia huikentelevaisen rakkauden jumalille.
Henriikka Kontimon teos Mistä puhumme kun puhumme luonnosta käsittelee ihmisen suhdetta luontoon ja tapojamme hahmottaa luontoa ja puhua siitä. Kontimo tuo teoksessaan esiin sitä, miten paljon yhtäläisyyksiä nyky-yhteiskunnassa on sillä, miten puhumme luontosuhteesta ja sillä, miten puhumme parisuhteesta. Kontimo on käyttänyt teoksensa lähtökohtana netistä löytyviä parisuhdekyselyitä, naistenlehtien artikkeleita ja eri järjestöjen tuottamia materiaaleja hyvästä parisuhteesta ja parisuhteen ongelmista.
Kontimo on pohtinut ihmisen suhdetta luontoon useissa teoksissaan. Mistä puhumme kun puhumme luonnosta -teos on ollut aiemmin esillä luontoon sijoitettuna installaationa sekä Fiskarsissa 2017 että Mynämäellä Koneen Säätiön Saaren kartanolla 2020. Mältinrannassa teos on ensimmäistä kertaa esillä galleriatilaan toteutettuna.
Matti Kuronen: Pilvet karkaavat -installaatio
Uudelleenkoulutus/luonnon hyväksikäyttöministeriö on lähettänyt postin välityksellä pahvilaatikoihin sullottuja pilviä. Ne on todettu epäsosiaalisiksi, yhteiskuntaan sopeutumattomiksi ja hyödyttömiksi. Siksi ne on lähetetty Dragsvikin haihduttamoon, mutta välivarastossa ne saavatkin huolimattomasti suljettujen pakkauksien kannet auki. Ne pääsevät karkaamaan ja toivottavasti kauas taivaalle, minne ne kuuluvatkin.
Katri Mononen: Juhlanäyttelyyn tulevissa maalauksissani toistuvat abstraktia ja esittävää ilmaisua yhdistävät kasviaiheet. Näissä akryyli- ja spraytekniikkaa sekoittavissa maalauksissa orgaaninen ja epäorgaaninen kohtaavat aihemaailman ja moninaisen maalausjäljen kautta. Maalauksissani voi nähdä myös kasvuun ja hajoamiseen liittyvää tematiikkaa sekä ajatusleikkejä epäorgaanisen aineen muokkaamasta luonnosta. Teokset syntyvät kuitenkin maalauksellisin ehdoin ja maalausten sisältö kiinnittyy vahvasti maalausprosessiin.
Hanna Oinosen tilateos on omistettu naiselle joka halusi omistaa tuulimyllyn (mutta unohti kaikki muistonsa ja niiden myötä haaveensa). Teos koostuu ompelulangasta ja nauloista – se on fragmentti tuulimyllyn siivistä.
Paananen&Ulvilan teokset muovautuvat yhteistyössä maalaamisen synnyttämästä dialogista. Taiteilijat työstävät teoksia vuorotellen ja kerroksittain – omalla vuorollaan kumpikin kohtelee teosta kuin omaansa. Aiheet teoksiin kasvavat arkisista ja taidehistoriallisista fragmenteista. Näistä havainnoista syntyy maalaamisprosessin aikana tarinoita, joissa inspiraation lähteenä olleet, välillä banaalitkin, heikkouden ja vahvuuden hetket saavat myyttisiä mittasuhteita.
Erno Peltosen maalaamisen lähtökohta on figuratiivisuudessa ja ihmisaiheissa. Teoksista löytyy viittauksia niin lapsuusmuistoihin kuin klassiseen maalaustaiteeseen. Maalausjäljessä selkeä esittävyys yhdistyy sattumanvaraisempaan ilmaisuun. Aiheet ovat henkilökohtaisia, mutta silti helposti katsojan omaksuttavissa. Avainsanoja ovat nostalgia, tutut elementit ja katsomisen helppous.
Marja Pirilä: Kuvasin Strindbergin huoneissa -sarjan Ranskassa valokuvauksen synnyinsijoilla Hôtel Chevillonin taiteilijaresidenssissä vuonna 2015. Camera obscuraksi muuttamastani huoneistosta tuli valon ja valokuvauksen koelaboratorio, jossa kuvasin puolen vuoden ajan.
Eräänä päivänä kuulin, että samoissa huoneissa olisi asunut 1880-luvulla myös August Strindberg (1849–1912). Hän oli paitsi yksi Ruotsin merkittävimmistä ja ristiriitaisimmista kirjailijoista myös valokuvauksen pioneeri. Strindbergin kokeet itsetehdyillä kameroilla tai jopa ilman kameraa olivat kiehtoneet minua jo alkaessani kuvata neulanreikäkameroilla 80-luvulla; niiden kautta löysin myös camera obscura -menetelmän. Ajatus Strindbergin työskentelystä samoilla sijoilla siivitti työtäni koko residenssin ajan.
Kirsi Porrassalmi: Teosteni perustana ovat useimmiten asiat, joille en löydä sanoja. On helpompi löytää visuaalinen ilmaus ja mahdollisesti jälkikäteen ymmärtää, mitä tulikaan tehtyä. Usein ne ovat mielentiloja tai yrityksiä hahmottaa ihmisen haurauden ja sitkeyden merkillisiä kombinaatioita, minän erilaisia kerrostumia, elettyjä asioita ja ikuista ristiriitaa ulkopuolisuuden ja yhteyden välillä. Vaikka lähtökohta on subjektiivinen, uskon että ne pelkistettynä saavat universaalimman sisällön.
Minna Soraluoma: Luontokuvaus
Seison kassajonossa, luettavana on lähinnä rakkauspokkarien kiiltäviä kansia. Useimmissa kuvissa on kaksi ihmistä. Mies näyttää olevan sama joka kirjassa, tummat lyhyet hiukset, joskus vaaleatkin. Samoja Ken-miehiä parveilee myös elokuvissa ja vaatemainoksissa. Naisilla hulmuaa mekko ja pitkä kihara tukka. Kansien tausta näyttää suorastaan kiinnostavammalta. Toisinaan oleellinen tapahtuu reunamilla, mukaan osuu huomaamatta muutakin kuin on tarkoitus. Miltähän näyttäisi dekkarisarja jossa ei ole murhaajaa, murhaa, eikä sen selvittelyä? Tai rakkaustarina ilman rakastavaisia. Jääkö jäljelle pelkkä kulissi?
Teos porautuu rakkauspokkarien ytimiin. Henkilöt ja juoni ovat poissa, esillä on vain ympäristö sekä kannesta että sisällöstä. Olen veistänyt kannesta päähenkilöt pois ja jatkanut, kunnes tekstissä kuvataan ympäristöä tai luontoa. Toisinaan kuvaus on vasta lopussa jos lainkaan. Jotkin pokkarit pitää lukea tarkkaan ja useaan kertaan, ennen kuin löytyy pieni viite, kuten metafora tai fraasi, jossa viitataan luontoon. Tekee pahaa tehdä tällaista kirjoille, vähän kuin tallaisi leipää. Tarinasta ja kirjasta jää, ei torso, vaan ne irronneet kädet, varpaat ja nenänpäät.
Pokkarien seurana on pätkä suomalaiselta rakkauslukemistojen kustantajalta saadusta ohjeesta, joka opastaa rakkaustarinoiden kirjoittajia. Vältä epäolennaisia, itsestään selviä seikkoja kuten luontokuvausta. Pidä maisema-analyysit lyhyinä ja keskity pääasiaan, kuten ylellisiin autoihin, ruokiin ja vaatteisiin. Sain ohjeet 00-luvun alkupuolella, jolloin olin kirjoittanut jo muutamaa tarinaa, yksi niistä venyi uhkaavasti romaanin suuntaan. Viimeistään näistä ohjeista huomasin kirjoittaneeni liian kaukana odotetusta mallista. Ohjeet kuitenkin tekivät vaikutuksen, varsinkin vinkit, mistä ei pidä kirjoittaa.